Pahan lumous

Veera ja Taavi kulkevat metsätiellä toisiaan vastaan. Heidän katseensa kohtaavat. Kipinät iskevät. Rakastumisen jälkeen kaikki mihin Veera koskee muuttuu hyväksi, kauniiksi ja jaloksi. Kaikki Taavin ympärillä muuttuu hänen kosketuksestaan suureksi, rohkeaksi ja turvalliseksi. Veera ja Taavi solmivat avioliiton. Veera synnyttää kolme lasta. Vanhin, Veerti on koulussa ahkera ja iloinen. Veertistä tulee veturinkuljettaja. Leenukka, perheen keskimmäinen valmistuu sairaanhoitajaksi. Hän on työpaikallaan todellinen ilopilleri. Sakari, perheen kuopus kiinnostuu jo pienenä ajatuksista. Hänestä tulee yliopiston professori. Aikanaan Veera ja Taavi jäävät eläkkeelle. Lapset ja kuusi lapsenlasta käyvät katsomassa heitä säännöllisesti. Veera ja Taavi saavat lapsiltaan apua niin paljon, että he voivat viettää viimeisetkin päivänsä omassa kodissa. He kuolevat lyhyen ajan sisällä kumpainenkin. Lapset ja lapsenlapset muistelevat heitä onnellisina, sillä niin paljon he saivat Veeralta ja Taavilta rakkautta, ettei se yhteen kylään mahtuisi. Sen pituinen se.

Olet lukenut äklön onnellisen tarinan. Samanlaista idylliä luovat brändääjät, joulunrakentajat ja onnittelukäyntiä 50-vuotissynttäreille suunnittelevat.

Maailma on kiehtova, kiinnostava ja viehko paikka niin kauan kuin ympärillä on keskeneräistä, rumaa, ilkeätä, sanalla sanoen pahaa. Hyvää on vain yhtä lajia kuten terveyttä, mutta pahuutta löytyy luvuton määrä niinkuin sairauksiakin.

Ihmiset herättävät uteliaisuutta, saavat sympatiaa ja valaisevat päivän, jos he paljastavat haavoittuvuutensa, mokailevat, osoittautuvat kerrassaan pösilöiksi välillä.

Veeran ja Taavin tarina jää torsoksi, tylsäksi ja epäuskottavaksi, kunnes paljastuu kaamea salaisuus. Juttu, jossa pahan lumous tulee kaikessa voimassaan esille.

Tee arvaus! Mikä voisi olla se kaamea salaisuus, joka muuttaisi lukemasi tarinan uskottavaksi, kiehtovaksi seikkailukertomukseksi?

Arvoisa (entinen) luonnon valtias, olet maailmankaikkeuden katseen alla

Löysin egyptiläisen tarinan faaraoiden ajalta. Tarinassa esitettiin ajatus, jota en luultavasti tule koskaan ymmärtämään. Olo on ristiriitainen, hämmentynyt ja samalla utelias.

1600-luvulta lähtien eurooppalainen ihminen on alkanut katsella maailmaan kohteena. Kohdetta tarkkaillaan, se luokitellaan ja sitä hallitaan. Näin on käynyt monen metsän, sammakon, alkuperäiskansan, liito-oravan ja maan uumenissa kulkevan kultasuonen.

Egyptiläisen vanhan viisauden aikaan oli toisin. Kun ihminen näki maailmankaikkeuden, hän katsoi maailmankaikkeuden silmää. Maailmankaikkeuden katseen alla ihmisen teot kirjataan ylös ja punnitaan kuoleman jälkeen. Ihminen maailmankaikkeuden katseen alla ei voi heltymättä ahnehtia luonnon rikkauksia, ei riistää toisilta vapautta tai tyytyä pelkästään perustarpeisiin.

Olen viekoitellut lukijan ihmettelemään egyptiläistä mielenmaisemaa yksinkertaistetun tarinan avulla. On aika luopua tästä(kin) idealismista. Oikeasti me emme osaa nähdä maailmankaikkeuden silmää, meitä ympäröivän maailman olemista ilman meitä. Puhumme kyllä sujuvasti asiakaskeskeisyydestä, ilmastomuutoksen tarpeellisuudesta ja eläinten suojelusta. Oikeasti luonto - koko maailmankaikkeus - ei ole alamainen eli subjekti. Meitä vastassa ei ole ajatteleva, meitä muistuttava olio vaan mykkä maailmankaikkeus, jonka katsetta emme näe ja jonka kauneuden vain harvat meistä tajuavat.

Mitä siitä seuraa, että lakataan asettamasta luonto - maailmankaikkeus - toiset ihmiset kohteeksi? Niinkö käy, että oma itsetärkeilymme estää ymmärtämästä maailmaa, joka tulee toimeen ilman meitä ja meidän tulkintojamme maailmasta?

Ai niin, olin unohtaa. Suuri tieteellisyytemme estää höperehtimästä mistään maailmankaikkeuden silmistä. Niin paljon olemme keskiaikaisen sanauskovaisuuden (Foucault, Sanat ja asiat 2010) varassa, ettei luottovankinamme olevan elämänkäsityksemme tietoon saateta empiirisesti testaamattomia tai matemaattisesti todistamattomia, kumoutumattomia väitteitä. En siis päästä ajatuksiini uskomuksia, joiden totuusarvoa on mahdotonta testata.

Vain se pätee, mikä on tiedeyhteisössä vahvimmaksi arvaukseksi todettu.

Senkin olin unohtaa, että tiedeuskovaisuuden äärilaidalla on uskontouskovaisuuden maailma. Siinä maailmassa kelpaa vain uskomuslääkintä, fundamentalistinen raamatuntulkinta tai horoskooppisuskovaisuus, ihan harjoittajastaan riippuen.

Uskontouskovaisuuden tunkkaisista nurkista tapaamme homofobiset äärikonservatiivit ja muut kahteen väärinkäsitykseen luottavat: 1 siihen että on jumala joka kehtaa kuluttaa aikaansa vahtaamalla ihmisten tekemisiä ja 2 siihen että ihminen olisi niin mahtava tapaus, että maailmankaikkeuden on pitänyt ihmiselle taivaskin tehdä.

Ihmisen kyvyttömyys luottaa maailmankaikkeuteen ilman ihmistä itseään on niin pöyristyttävää tasoa, että jumalakin on pitänyt tehdä kohteeksi, jonka olemassaolosta väitellään, jonka käsityksiä synnistä selitetään ja jonka suhtautumisten keskiössä on ihminen - kuinkas muuten.

En pääse selvyyteen, mistä oikeastaan on kysymys. Tertullianuksen tavoin: Uskon, koska se on mahdotonta.

Mihin, siitä meillä Tertullianuksen kanssa lienee erilainen käsitys.