1600-luvulta lähtien eurooppalainen ihminen on alkanut katsella maailmaan kohteena. Kohdetta tarkkaillaan, se luokitellaan ja sitä hallitaan. Näin on käynyt monen metsän, sammakon, alkuperäiskansan, liito-oravan ja maan uumenissa kulkevan kultasuonen.
Egyptiläisen vanhan viisauden aikaan oli toisin. Kun ihminen näki maailmankaikkeuden, hän katsoi maailmankaikkeuden silmää. Maailmankaikkeuden katseen alla ihmisen teot kirjataan ylös ja punnitaan kuoleman jälkeen. Ihminen maailmankaikkeuden katseen alla ei voi heltymättä ahnehtia luonnon rikkauksia, ei riistää toisilta vapautta tai tyytyä pelkästään perustarpeisiin.
Olen viekoitellut lukijan ihmettelemään egyptiläistä mielenmaisemaa yksinkertaistetun tarinan avulla. On aika luopua tästä(kin) idealismista. Oikeasti me emme osaa nähdä maailmankaikkeuden silmää, meitä ympäröivän maailman olemista ilman meitä. Puhumme kyllä sujuvasti asiakaskeskeisyydestä, ilmastomuutoksen tarpeellisuudesta ja eläinten suojelusta. Oikeasti luonto - koko maailmankaikkeus - ei ole alamainen eli subjekti. Meitä vastassa ei ole ajatteleva, meitä muistuttava olio vaan mykkä maailmankaikkeus, jonka katsetta emme näe ja jonka kauneuden vain harvat meistä tajuavat.
Mitä siitä seuraa, että lakataan asettamasta luonto - maailmankaikkeus - toiset ihmiset kohteeksi? Niinkö käy, että oma itsetärkeilymme estää ymmärtämästä maailmaa, joka tulee toimeen ilman meitä ja meidän tulkintojamme maailmasta?
Ai niin, olin unohtaa. Suuri tieteellisyytemme estää höperehtimästä mistään maailmankaikkeuden silmistä. Niin paljon olemme keskiaikaisen sanauskovaisuuden (Foucault, Sanat ja asiat 2010) varassa, ettei luottovankinamme olevan elämänkäsityksemme tietoon saateta empiirisesti testaamattomia tai matemaattisesti todistamattomia, kumoutumattomia väitteitä. En siis päästä ajatuksiini uskomuksia, joiden totuusarvoa on mahdotonta testata.
Vain se pätee, mikä on tiedeyhteisössä vahvimmaksi arvaukseksi todettu.
Senkin olin unohtaa, että tiedeuskovaisuuden äärilaidalla on uskontouskovaisuuden maailma. Siinä maailmassa kelpaa vain uskomuslääkintä, fundamentalistinen raamatuntulkinta tai horoskooppisuskovaisuus, ihan harjoittajastaan riippuen.
Uskontouskovaisuuden tunkkaisista nurkista tapaamme homofobiset äärikonservatiivit ja muut kahteen väärinkäsitykseen luottavat: 1 siihen että on jumala joka kehtaa kuluttaa aikaansa vahtaamalla ihmisten tekemisiä ja 2 siihen että ihminen olisi niin mahtava tapaus, että maailmankaikkeuden on pitänyt ihmiselle taivaskin tehdä.
Ihmisen kyvyttömyys luottaa maailmankaikkeuteen ilman ihmistä itseään on niin pöyristyttävää tasoa, että jumalakin on pitänyt tehdä kohteeksi, jonka olemassaolosta väitellään, jonka käsityksiä synnistä selitetään ja jonka suhtautumisten keskiössä on ihminen - kuinkas muuten.
En pääse selvyyteen, mistä oikeastaan on kysymys. Tertullianuksen tavoin: Uskon, koska se on mahdotonta.
Mihin, siitä meillä Tertullianuksen kanssa lienee erilainen käsitys.
Mitä minulle kirjoituksesi toi mieleen?
VastaaPoistaRaamatussa kirjoitetaan elämänkirjasta, jonne kaikki tekomme ja ajatuksemmekin kirjataan. Tietoisuus ja usko ovat tämän kirjan opetusten pohjana, eivät tieteellisesti testatut ajatussykermät.
Sisäinen tietoisuus, sitä varmaan tuo vanha egyptiläinen viisaus kuvastaa, katsominen maailmankaikkeuden silmään. Paradoksina maailmankaikkeuden silmä löytyy myös jokaisen silmien takaa. Itse elämä, jota jokainen edustaa ja joka jokaisen pitäisi löytää ei löydy lukemalla vaan se löytyy hiljaisuudesta - maailmankaikkeuden silmästä.
Sisäisen ja ulkoisen ero, ajattelusta vapautuminen mahdollistaa tuon näköalan. Meditaatio on yksi tie pieneen välähdykseen sisäisestä, oman sisäisen kehon tunnistaminen on kuitenkin kenties suorempi tie.
Hieno kirjoitus jälleen Kari, kiitos siitä. Olet tulenkantaja pohdintojen alttarille, uhraat sille ajattelusi parhaat hedelmät. Arvostan kovasti uusia näkökulmiasi ja kyseenalaistamisen taito sinulla on hallussa.
Mukavaa Joulun alusaikaa ja Joulua, siinäkin on ulkoinen ja sisäinen todellisuus.