Suuriko viisaus piilee siinä, että vain harvoin sanomme mitä todella ajattelemme?
Mennään vaikkapa tuttavien luo, jotka mieluusti esittelevät asuntojaan Kuopion Saaristokaupungin alueella.
- Moderni koti! - vaikka tarkoitamme, että asunto ja kalustus ovat liian pelkistettyjä, steriilejä, kalseita ja edustuskotimaisia.
- Kotoinen - sanomme kun piipahdamme vanhassa omakotitalossa ja näemme ränsistyvää, huolimattomasti pidettyä taloa, lattioilla virttyneet räsymatot.
- Omaperäinen - sihahdamme hillitysti, kun silmiimme osuu tyylitön, räikeistä sisustusratkaisuista kyhätty kokonaisuus.
- Persoonallinen! Tällä sanalla selviämme tuttavasta, jonka koti on sanalla sanoen mauton.
- Kaunis koti! parahdamme tuttavamme olohuoneessa, jonka kaikki kaapit, hyllyt ja muutkin tasopinnat ovat täynnä vuosikymmenien varrella kerääntynyttä sälää ja roipetta, tietysti pölyt pyyhittyinä.
Työrajoitteiset ovat monen yksityisajattelussa laiskoja, saamattomia tai muulla tavoin itse asiansa mokanneet.
Maahanmuuttajista on viime aikoina tullut kohderyhmä, josta aika suoraan sanotaan omat mielipiteet aika monella taholla. Pelkään, että nyt naamioidaan fasismia maahanmuuttokriittisyyden taakse.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ajattelusta tuo on lähtöisin kuten kirjoitat, tuo "rottien kieli".
VastaaPoistaOlisiko suoruus ratkaisu? Vai olisiko se kuitenkin vain "rottien kielen" suora muoto?
"Rottien kieli" on attelutapa, joka sisältää tuomitsemista ja arvostelua. Joskus se sisältää myös peitettyä katkeruutta ja kateutta, oli sitten kyse suoruudesta tai kieroudesta.
Joku voisi sanoa, että on hienotunteisuutta puhua mitä ei tarkoita ja karkeutta sanoa mitä tarkoittaa. Toinen voisi analysoida epärehellisyyttä ja rehellisyyttä.
Kenties "rottien kieli" on vain kypsymättömyyttä hyväksyä "mikä on niin on"?
Yhtä kaikki, herättelevä kirjoitus, joita tässä on jo kaivannutkin:)
Markonki, kiitos monitahoisesta kommentistasi. Arvelet, että rottien kieli olisi kypsymättömyyttä hyväksyä asiat niinkuin ne ovat. Luulen, että Schrivers (Schrijvers, Joep, P.M. 2003. Valtapelit työelämässä. Vehkeilyn ja juonittelun taito. Rastor-yhtiöt.) kirjoittaa inhorealismin kyvystä. Ei siis peitetystä katkeruudesta tai kieroudesta. Hyvä kysymys, jonka kommenttisi herättää, onkin: Milloin hyväntahtoinen taivuttelu ja vakuuttelu muuttuu kieroiluksi?
VastaaPoistaMielestäni inhorealismi ei vaadi erityistä kyvykkyyttä. Se on jokaisen rehellisesti ympäristöään tarkkailevan ihmisen luontainen ominaisuus. Jos sitä pitää harjoitella, ollaan eletty jo pitkään valheen vaikutuspiirissä.
VastaaPoistaNo, työyhteisöthän niin elävät; ainakin terveydenhuollossa ja kirkossa: tyhmyys ja pelkuruus kukoistavat ja toisaalta siviilirohkeudesta ja rehellisyydestä rangaistaan. Nämä kannattaa hyväksyä, koska sellaista työnohjaajaa ei olekaan, joka näitä laitoksia saisi tolkkuun. Rottien kielellä puhuminen tuulettaa ilmaa näissä paikoissa. Tuulettaja vain saa maksaa viulut. Veikkaan, että ns. tuottavassa työssä, yritysmaailmassa ja teollisuudessa on ihmisiä, joille heidän perustehtävänsä on selkeämpi kuin kirkkouskovaisten ja valkotakkisten pääsääntöisesti patologisissa yhteisöissä.
Kysymys: onko rottien kielellä puhuminen itseisarvo vai strategia/taktiikka, jolla pyritään tiettyyn päämäärään?
Inhorealismin kyky ei sinänsä edellytä rottien kielellä puhumista. Inhorealismin kyky ei myöskään poissulje kykyä nähdä elämässä ja maailmassa sen kauneutta ja ajoittaista hyvyyttä.
Näistäkin voi puhua suoraan.
Hyväntahtoinen taivuttelu on käsittääkseni kieroilua silloin, kun taivuttelijalla on valmiina oma agenda, josta hän ei suostu luopumaan edes "faktojen" edessä. Otan tässä esimerkiksi vaikkapa Jehovan todistajat. He tuskin pyrkivät toisuskoisten kanssa keskustellessaan aitoon dialogiin. Aidon dialogin, kommunikaation väistäminen oman sanomansa eduksi on ainakin kieroilua.
Miten tämä kieroilu esiintyy työelämässä? Tarkoitan nyt oikeaa työtä.