Vaatimattomuus on rumaa, varsinaisuus kaunista

- Enhän minä kaikkea ymmärtänyt, mutta yritän jotain teille kertoa.

Vaatimaton ihminen, hänen syvästi kunnioitettu nöyryytensäkö se siinä pilpahtaa ensimmäisenä esiin?

Pieni lapsi vie kaiken mahdollisen huomion. Röyhkeyttä padottiin vielä 1980-luvullakin opettamalla lapset hiljaisiksi, kun aikuiset puhuvat. Sittemmin lasten hillittömälle huomiontavoittelulle ei ole rajaa pantu - vapauden ja sallivuuden nimissä, pipin välttämiseksi. Pipi tulee traumoista, traumat rajoituksista ja rajoitukset ymmärtämättömistä vanhemmista.

Entiseen aikaan lapsilta vietiin aika, tila ja rahkeet vapautua itseensä viittaaviksi varsinaisiksi ihmisiksi. Heideggerin kutsuun on vaikea vastata, kun oleminen ja aika määritellään ulkopuolelta. Lapselle määriteltiin elämänjuoni ja villi-ihminen juurittiin pois kasvatuksella.

Nykyiseen aikaan lapsilta viedään vapaus toisella tapaa. Kun elämän reunaehdot piirretään mielihyvän saavuttamiseksi, laivan kapteeniksi kehittyy hirviömäinen oman onnen tavoittelija. Vanhemmista ei ole luotseiksi, koska hekään eivät näe vapautta ja vastuuta samassa kuvassa.

Tietysti kaikki mitä yleistäen kirjoitan, on vain osittain totta ja sirpaleisesti siellä täällä. Kysyn silti, mikä voisi olla napaansatuijottavan onnenetsijän vihollinen?

Elämät ovat sen verran kompleksisia, että kartta, kompassi ja marssikäsky saatetaan delegoida korkeimpaan käteen. Niin tekee Per Olov Enquistin Matkamies teoksessa Lewi Pethrus, joka menetti helluntailiikkeen johtajana elämänuskonsa. "Minusta ei ole uskomaan eikä toivomaan. Sinä saat osoittaa, että sanasi pitävät paikkansa. Tai ehkä olet vain kätkenyt kasvosi minulta. " Niin hiljaista on. Kolkkoa.

Lewi tutkii sydäntään. Aluksi hän luuli, että on liian ujo ja vähäpätöinen toisten joukkoon. Sitten oppi läksyn, jota ei unohda. Kaikki nöyryys, vaatimattomuus, ujous ja heikko omanarvontunto olivat vain levottoman ja täyteen mittaan paisuvan itsetärkeilyni valeasuja.

Varo ujoja, suurin ylpeys, pahin röyhkeys ja kookkain kataluus tunkee heidän silmäkuopistaan väkisin esiin. Tarkoitan tietysti sosiaalisesti ujoja, en sairaita enkä kokemattomia.

Työpaikoilla syntyy johtamistapaa ja kulttuuria, joka tekee meitä meiksi ja me vaikutamme sekä johtamiseen että kulttuuriin. Jalostavatko ne ihmisistä mudassa mönkiviä ruutanoita, samoissa sosiaalisissa pienpiireissä pyörtäviä ahvenia vai vastavirtaan uivia lohia? Ovatko työpaikkojen toimintaympäristöt vastaavasti mutelikoita, pieniä lahdekkeita vai vuolaita virtapaikkoja? Vaatimattomuus käy ruutanoille. Niiden on ahveniin ja lohiin verrattuna syytäkin olla vaatimattomia. Mutta miten käy lohen, joka Anthony de Mellon vertauksen mukaisesti luulee olevansa ruutana ja identiteetistään tietämättömänä jatkaa mönkimistä mudassa?

- Enhän minä kaikkea ymmärtänyt, mutta yritän jotain teille kertoa. Olin työyhteisötaitojen kurssilla. Siellä olivat esillä sekä alais- että esimiestaidot. Näytän teille seuraavaksi, millainen on hyvä esimies ja millainen on hyvä alainen. Kurssilla korostettiin, että näiden listojen avulla voi laatia työpaikalle yhteiset pelisäännöt. Tärkeää on noudattaa niitä ja seurata sääntöjen toteutumista.

- Kiitos raportista. No, seuraavaksi meillä onkin tässä palaverissa aiheena työvuorokäytännön tarkistaminen. Se herättää paljon tunteita, tiedän jo etukäteen, mutta varmasti pääsemme yhteiseen ratkaisuun. Korostetaanhan alaistaidoissakin, että on tärkeää ymmärtää asiat myös työnantajan kannalta...