Äärimmäinen teko

Kutsun pojan luokseni. Kerron, että lähdemme uhraamaan vuorelle. Annan pienen poikani kantaa uhripuut. Veitsen kätken viittaani.

Vuorenrinteellä pysähdymme. Rakennan uhrialttarin. Asetan puut alttarille. Poikani ihmettelee, missä uhrilammas on. Sytytän puut. Otan veitsen esille. Usko auttaa minua jaksamaan. Usko tekee minut varmaksi. Uskoni varassa olen valmis luopumaan ainoasta toivosta. Uskoni on valmis syrjäyttämään kaiken muun paitsi Jumalan tottelemisen.

Kohotan veitseni tappaakseni oman ainokaisen poikani. Juuri kun aion survaista veitsen poikani sydämeen, minua kutsutaan nimeltä. "Tässä olen." Herran enkeli sanoo: "Älä satuta kättäsi poikaan äläkä tee hänelle mitään, sillä nyt minä tiedän, että sinä pelkäät Jumalaa, kun et kieltänyt minulta ainokaista poikaasi".

Aabrahamin tarina on sen tarina, joka on valmis hyppäämään uskonsa varassa kuilun yli. Pimeys on kaikkialla. Uhkarohkea hyppääjä ei tiedä, ottaako kukaan vastaan. Odottaako syli hyppääjää? Putoaako ja murskautuuko kallioon?

Kierkegaardin Pelko ja vavistus tai Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus antavat vastauksen kysymykseen: Mihin ihonalainen, napakeskeinen elämänkatsomukseni riittää? Vain niin pitkälle, että pelkään ja vapisen kyvyttömänä ottamaan ensimmäistä askelta…

Kumpaa tarinan kertojan jumala oikein tavoittelee: ihmistä, joka sokeasti alistuu kaikkeen vai ihmistä, joka kykenee kohtaamaan äkilliset, arvaamattomat tapahtumat? Koulussa opetettiin aikoinaan sokean kuuliaisuuden tulkinnalla. Meille lapsille haluttiin tottelemisen ja hyvän järjestyksen särmää.

Mitä Aabraham ja me hänen kaltaisensa lopulta on valmis uhraamaan? Mikä on sinulle pyhintä, luovuttamattominta, rakkainta? Eikö se ole - kuten kuopiolainen vaikuttaja Merja Leppälä sanoi - yhteys itseen, toisiin ja Jumalaan? Jos tässä onkin kysymys yhteyden hylkäämisestä eikä suinkaan jumala-suhteen lujittamisesta, koko tarina kääntyy meitä vastaan. Sillä silloin kaikki yhteyksien katkeamiset, toisten mitätöimiset, henkiset ja ruumiilliset vallankäytöt ovat pojansurmia. Veitsi heiluu ja järki selittää kaiken myöhemmin: "tein käskyn mukaan", "se oli ainoa vaihtoehto", "mikään muu ei enää auttanut"...

Vielä tätä ei huomata. Vielä irtisanomista tai työpaikkakiusaamista siedetään. Vielä poikia uhrataan. Pari sataa vuotta sitten mustaihoinen afrikkalainen ihminen ei orjana ihminen ollutkaan. Nyt virhe huomataan.

Vielä joskus huomataan, kuinka suostuimme telomaan toisiamme ja olemaan telottavina.
Silloin kutsun pojan luokseni. Nostan pojan harteilleni ja kuulen miten hän hekottelee onnellisena.